Oliko Adolf Eichmann tolkun ihminen?

1389.9 Holocaust A

Eichmannin tuomio.

Keskiviikkona 27.1 esitettiin Ylellä elokuva ” Hannah Arendt”. Tosipohjainen elokuva kertoo filosofi Arendtin pahuuden banaalisuutta käsittelevän teoksen synnystä. Tämä elokuva on tällä hetkellä ajankohtainen, niin kuin Arendtin teos jonka syntyä se seuraa.

Filosofi Hanna Arendt oli mielenkiintoinen figuuri. Juutalainen ja saksalaissyinen Arendt kirjoitti teoksensa  Eichmann in Jerusalem: A Report on the Banality of Evil (Arendt, 1963) mentyään seuraamaan Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä Jerusalemiin 1961. Eichmann oli yksi holokaustin keskeisimpiä hahmoja ja toteuttajia. Hän pakeni natsi-Saksan romahdettua Etelä-Amerikkaan, mutta jäi kiinni Argentiinassa 1960 ja joutui oikeuden eteen Israeliin.

 Banaali pahuus

Matkustaessaan Israeliin seuraamaan oikeudenkäyntiä, Arendt kertoi odottavansa tapaavansa hirviön. Sen sijaan hän tapasi miehen joka, omien sanojensa mukaan, oli pyrkinyt elämään koko elämänsä Kantin kategorisen imperatiivin mukaan, tosin Arendtin mielestä tämän kultaisen säännön väärin ymmärtäen. Sen sijaan että Eichmann olisi pyrkinyt näkemään jokaisen ihmisen ”As end in itself” eli määränpäänä itsessään ja yksilönä, Eichamnn oli toteuttanut ainoastaan imperatiivin toista puolta (ja sitäkin tulkinnanvaraisesti), joka vaatii jokaisen teon olevan sellainen että se voisi olla yleinen laki. Juuri Eichamnnin tavassa seurata lakia ja sääntöjä, olla seuraaja ja hyväksyä Arendt näkikin banaalin pahuuden ytimen.

Banaali pahuus elää jokapäiväisissä toimissa ja niiden hiljaisessa hyväksynnässä. Arendt paikansi sen sijainniksi byrokratian, jossa ihmiset muuttuvat numeroiksi ja luvuiksi ja inhimillisyys hukkuu kapulakieleen. Arendtin mukaan natsi-saksa mahdollistui juuri näiden toimenpiteiden kautta. Holokausti siis normalisoitiin byrokratialla ja retoriikalla. Natsit eivät, pääsääntöisesti, siis olleet väkivaltaisia psykopaatteja, vaan oman aikansa lapsia, osa valtavaa byrokraattista koneistoa joka normalisoi epäinhimillistävän retoriikan sekä muutti juutalaisväestön ongelmaksi joka odotti lopullista ratkaisua.

Puhuessamme Natsi-Saksasta ja holokaustista etäännytämme itsemme helposti toisen maailmansodan tapahtumista juuri demonisoimalla natsit. Kun heille annettaan pahan kasvot, on helppo kuvitella että tuolloin toteutetut kauheudet eivät voisi koskaan toistua. On toki totta että niin kuin natsit olivat aikansa lapsia, oli Natsi-Saksa myös aikansa lapsi. Sen syntymistä tuskin voidaan redusoida Hitleriin, mutta niin romantiikan ajan synnyttämän kansallisvaltion ideaalin kuin ensimmäisen ja maailmansodan tuottamien taloudellisten ja sosiaalisten olosuhteiden vaikutusta sen syntyyn ja nousuun ei tule aliarvioida. Tässä mielessä natsi-saksa on siis ”toinen” ja ”toisaalla”. Mutta tämä ei tarkoita että ne toisettamisen keinot, byrokratia ja retoriikka, joita Natsi-Saksan synnyssä ja Holokaustin toteuttamisessa hyödynnettiin olisivat kadonneet.

Päinvastoin.

Tolkun ihmiset

”Tolkun ihminen” on noussut tämän viikon retoriseksi troopiksi sosiaalisessa mediassa. Termi lähti Kirjailija Jyri Paretskoin Iisalmen sanomissa julkaistusta kolumnista ”Tolkun ihmiset” ja se on viikon aikana liitetty niin jääkiekkoilija Teemu Selänteeseen kuin tasavallan istuvaan presidenttiinkin. Siitä on tullut varsinainen hashtag ja useat ihmiset ovat jo julistautuneet tolkun ihmisiksi, identifioiden näin positionsa maahanmuuttokeskustelussa niin sanotun kahden ääripään väliin.

Kolumnissaan ”Tolkun ihmisistä” Paretskoin huomauttaa että tolkun ihminen ei hyväksy rasismia eikä räyhää nimettömänä nettipalstoilla. Hän ei myöskään halua turvallisuudentunnettaan vahvistettavan katupartioilla. Mutta hän myös ymmärtää että resurssimme eivät riitä hallitsemattomiin pakolaisvirtojen vastaanottamiseen, ja haluaakin hakea tähän ratkaisuja kansainvälisten sopimusten puitteissa. Ja tottahan on että suurin osa suomalaisista ei kulje kaduilla vaatimassa rajojen sulkemista tai viskele polttopulloja vastaanottokeskuksiin. Tässä mielessä he ovat toki tolkun ihmisiä. Mutta sen lisäksi että Paretskoin retoriikkaa kahdesta ääripäästä voitaisiin kyseenalaistaa, löytyy hänen kuvauksestaan tolkun ihmisistä, Arendtilaisen analyysin valossa, kaksi suurempaa ongelmakohtaa: retoriikka ”pakolaisvirroista” sekä ”tolkun ihmisten näkymättömyys”:

Epäinhimillistävä retoriikka ja hiljainen hyväksyntä

Pakolaisavirrat ovat jo pitkään olleet osa sanastoa jolla maahanmuutosta keskustellaan. Nämä virrat vyöryvät ja valtaavat ja patoina toimivat rajat jaksavat tuskin pidätellä niiden painetta. Liikkuen kuin luonnonvoima, pakolaisten aalto pyyhkäisee yli Euroopan, hukuttaen alleen paikallisen ja perinteisen. Villinä ja pidättelemättömänä, ne valtaavat alaa ja tilaa.

Vaikka todellisuudessa, näin asia ei tietenkään ole. Maahanmuuttajat eivät virtaa mihinkään, he kävelevät, kompastelevat, uivat, kulkevat bussilla, veneillä ja autoilla. Usein liikkeessä ei ole mitään virtaavaa tai sulavaa, vaan se on riskialtista ja vaivalloista, se on ihmisen liikettä läpi mantereen. Toisinaan se päättyy suomeen, toisinaan tukehtumiseen rekassa Alpeilla.Kyse ei myöskään ole yhtenäisestä virrasta, yleisestä, vaan lukuisista eri yksilöistä, kukin määränpää itsessään.

Pakolaisvirrat on vain yksi niistä lukuisista epäinhimillistävistä ilmauksista jotka ovat lähivuosina pesiytyneet kieleemme. Näistä termeistä on tullut osa valtadiskurssia, sillä ne ovat saaneet legitimaationsa niin median, hallituksen kuin muiden valtaa omaavien tahojen kautta, usein juuri myös niiden tahojen, joille ”tolkun ihminen” saattaisi päätäntävallan, tai ainakin oikeuden puhua ja vaikuttaa, ulkoistaa, sillä Paretskoin mukaan:

” Tolkun ihmisissä on se ongelmallinen piirre, että he eivät halua tehdä itsestään numeroa. He eivät halua huutaa omia maltillisia ja rakentavia mielipiteitään julki. Vaikka heitä on paljon, he ovat näkymättömiä”.

Paretskoi korostaa että tämä on sääli, sillä juuri heidän rakentavia mielipiteitään kaivattaisiin. Tämä on totta, se on sääli. Jokaista ihmistä, niin tolkullista kuin välillä vähän tolkuttomampaakin, kaivataan mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun hiljenemisen sijaan. Ja Rakentavasti, mielellään. Mutta tämä rakentavuus ei saa olla myhäilyä tai hiljaista hyväksymistä, se ei saa olla niiden rakenteiden ylläpitoa tai kyseenalaistamattomuutta mihin banaali paha saattaisi pesiytyä. Siksi tämä rakentavuus ottaakin välillä kovan äänen sanoessaan ei, eikä antaudu dialogiin, sillä tietyt asiat ovat dialogin ulkopuolella. Kuten ihmisarvo, päämäärä itsessään.

Tolkuton tolkullisuus

Jos ”tolkullisuuteen” liittyy itsensä etäännyttäminen ihmisarvoa ja inhimillisyyttä koskevista kysymyksistä, niiden ulkoistaminen valtiolle ja hallintakoneistolle, sekä epäinhimillistävän retoriikan käyttö ja normalisointi, “tolkullisuus” ei välttämättä ole ratkaisu nyky-yhteiskunnan keskustelukulttuurin tai muihin ongelmiin.

Jos “tolkullisuuteen” liittyy hiljainen pahan hyväksyntä, niin meidän tulisi ehkä miettiä, onko siinä mitään tolkkua ollenkaan.

11924575_10206075029127273_4346867154311220493_n

Kirjoittaja FM Maria Ruotsalainen on suorittanut maisterintutkintonsa digitaalisen kulttuurin opinnoissa. Häntä kiinnostaa kuinka teknologia ja digitaaliset alustat muuttavat  jokapäiväista kokemustamme ajasta ja paikasta, julkisesta ja yksityisestä sekä identiteetistä. Maria kirjoittaa väitöskirjaansa Jyväskylän Yliopistoon.

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s