Oliko Adolf Eichmann tolkun ihminen?

1389.9 Holocaust A

Eichmannin tuomio.

Keskiviikkona 27.1 esitettiin Ylellä elokuva ” Hannah Arendt”. Tosipohjainen elokuva kertoo filosofi Arendtin pahuuden banaalisuutta käsittelevän teoksen synnystä. Tämä elokuva on tällä hetkellä ajankohtainen, niin kuin Arendtin teos jonka syntyä se seuraa.

Filosofi Hanna Arendt oli mielenkiintoinen figuuri. Juutalainen ja saksalaissyinen Arendt kirjoitti teoksensa  Eichmann in Jerusalem: A Report on the Banality of Evil (Arendt, 1963) mentyään seuraamaan Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä Jerusalemiin 1961. Eichmann oli yksi holokaustin keskeisimpiä hahmoja ja toteuttajia. Hän pakeni natsi-Saksan romahdettua Etelä-Amerikkaan, mutta jäi kiinni Argentiinassa 1960 ja joutui oikeuden eteen Israeliin.

 Banaali pahuus

Matkustaessaan Israeliin seuraamaan oikeudenkäyntiä, Arendt kertoi odottavansa tapaavansa hirviön. Sen sijaan hän tapasi miehen joka, omien sanojensa mukaan, oli pyrkinyt elämään koko elämänsä Kantin kategorisen imperatiivin mukaan, tosin Arendtin mielestä tämän kultaisen säännön väärin ymmärtäen. Sen sijaan että Eichmann olisi pyrkinyt näkemään jokaisen ihmisen ”As end in itself” eli määränpäänä itsessään ja yksilönä, Eichamnn oli toteuttanut ainoastaan imperatiivin toista puolta (ja sitäkin tulkinnanvaraisesti), joka vaatii jokaisen teon olevan sellainen että se voisi olla yleinen laki. Juuri Eichamnnin tavassa seurata lakia ja sääntöjä, olla seuraaja ja hyväksyä Arendt näkikin banaalin pahuuden ytimen.

Banaali pahuus elää jokapäiväisissä toimissa ja niiden hiljaisessa hyväksynnässä. Arendt paikansi sen sijainniksi byrokratian, jossa ihmiset muuttuvat numeroiksi ja luvuiksi ja inhimillisyys hukkuu kapulakieleen. Arendtin mukaan natsi-saksa mahdollistui juuri näiden toimenpiteiden kautta. Holokausti siis normalisoitiin byrokratialla ja retoriikalla. Natsit eivät, pääsääntöisesti, siis olleet väkivaltaisia psykopaatteja, vaan oman aikansa lapsia, osa valtavaa byrokraattista koneistoa joka normalisoi epäinhimillistävän retoriikan sekä muutti juutalaisväestön ongelmaksi joka odotti lopullista ratkaisua.

Puhuessamme Natsi-Saksasta ja holokaustista etäännytämme itsemme helposti toisen maailmansodan tapahtumista juuri demonisoimalla natsit. Kun heille annettaan pahan kasvot, on helppo kuvitella että tuolloin toteutetut kauheudet eivät voisi koskaan toistua. On toki totta että niin kuin natsit olivat aikansa lapsia, oli Natsi-Saksa myös aikansa lapsi. Sen syntymistä tuskin voidaan redusoida Hitleriin, mutta niin romantiikan ajan synnyttämän kansallisvaltion ideaalin kuin ensimmäisen ja maailmansodan tuottamien taloudellisten ja sosiaalisten olosuhteiden vaikutusta sen syntyyn ja nousuun ei tule aliarvioida. Tässä mielessä natsi-saksa on siis ”toinen” ja ”toisaalla”. Mutta tämä ei tarkoita että ne toisettamisen keinot, byrokratia ja retoriikka, joita Natsi-Saksan synnyssä ja Holokaustin toteuttamisessa hyödynnettiin olisivat kadonneet.

Päinvastoin.

Tolkun ihmiset

”Tolkun ihminen” on noussut tämän viikon retoriseksi troopiksi sosiaalisessa mediassa. Termi lähti Kirjailija Jyri Paretskoin Iisalmen sanomissa julkaistusta kolumnista ”Tolkun ihmiset” ja se on viikon aikana liitetty niin jääkiekkoilija Teemu Selänteeseen kuin tasavallan istuvaan presidenttiinkin. Siitä on tullut varsinainen hashtag ja useat ihmiset ovat jo julistautuneet tolkun ihmisiksi, identifioiden näin positionsa maahanmuuttokeskustelussa niin sanotun kahden ääripään väliin.

Kolumnissaan ”Tolkun ihmisistä” Paretskoin huomauttaa että tolkun ihminen ei hyväksy rasismia eikä räyhää nimettömänä nettipalstoilla. Hän ei myöskään halua turvallisuudentunnettaan vahvistettavan katupartioilla. Mutta hän myös ymmärtää että resurssimme eivät riitä hallitsemattomiin pakolaisvirtojen vastaanottamiseen, ja haluaakin hakea tähän ratkaisuja kansainvälisten sopimusten puitteissa. Ja tottahan on että suurin osa suomalaisista ei kulje kaduilla vaatimassa rajojen sulkemista tai viskele polttopulloja vastaanottokeskuksiin. Tässä mielessä he ovat toki tolkun ihmisiä. Mutta sen lisäksi että Paretskoin retoriikkaa kahdesta ääripäästä voitaisiin kyseenalaistaa, löytyy hänen kuvauksestaan tolkun ihmisistä, Arendtilaisen analyysin valossa, kaksi suurempaa ongelmakohtaa: retoriikka ”pakolaisvirroista” sekä ”tolkun ihmisten näkymättömyys”:

Epäinhimillistävä retoriikka ja hiljainen hyväksyntä

Pakolaisavirrat ovat jo pitkään olleet osa sanastoa jolla maahanmuutosta keskustellaan. Nämä virrat vyöryvät ja valtaavat ja patoina toimivat rajat jaksavat tuskin pidätellä niiden painetta. Liikkuen kuin luonnonvoima, pakolaisten aalto pyyhkäisee yli Euroopan, hukuttaen alleen paikallisen ja perinteisen. Villinä ja pidättelemättömänä, ne valtaavat alaa ja tilaa.

Vaikka todellisuudessa, näin asia ei tietenkään ole. Maahanmuuttajat eivät virtaa mihinkään, he kävelevät, kompastelevat, uivat, kulkevat bussilla, veneillä ja autoilla. Usein liikkeessä ei ole mitään virtaavaa tai sulavaa, vaan se on riskialtista ja vaivalloista, se on ihmisen liikettä läpi mantereen. Toisinaan se päättyy suomeen, toisinaan tukehtumiseen rekassa Alpeilla.Kyse ei myöskään ole yhtenäisestä virrasta, yleisestä, vaan lukuisista eri yksilöistä, kukin määränpää itsessään.

Pakolaisvirrat on vain yksi niistä lukuisista epäinhimillistävistä ilmauksista jotka ovat lähivuosina pesiytyneet kieleemme. Näistä termeistä on tullut osa valtadiskurssia, sillä ne ovat saaneet legitimaationsa niin median, hallituksen kuin muiden valtaa omaavien tahojen kautta, usein juuri myös niiden tahojen, joille ”tolkun ihminen” saattaisi päätäntävallan, tai ainakin oikeuden puhua ja vaikuttaa, ulkoistaa, sillä Paretskoin mukaan:

” Tolkun ihmisissä on se ongelmallinen piirre, että he eivät halua tehdä itsestään numeroa. He eivät halua huutaa omia maltillisia ja rakentavia mielipiteitään julki. Vaikka heitä on paljon, he ovat näkymättömiä”.

Paretskoi korostaa että tämä on sääli, sillä juuri heidän rakentavia mielipiteitään kaivattaisiin. Tämä on totta, se on sääli. Jokaista ihmistä, niin tolkullista kuin välillä vähän tolkuttomampaakin, kaivataan mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun hiljenemisen sijaan. Ja Rakentavasti, mielellään. Mutta tämä rakentavuus ei saa olla myhäilyä tai hiljaista hyväksymistä, se ei saa olla niiden rakenteiden ylläpitoa tai kyseenalaistamattomuutta mihin banaali paha saattaisi pesiytyä. Siksi tämä rakentavuus ottaakin välillä kovan äänen sanoessaan ei, eikä antaudu dialogiin, sillä tietyt asiat ovat dialogin ulkopuolella. Kuten ihmisarvo, päämäärä itsessään.

Tolkuton tolkullisuus

Jos ”tolkullisuuteen” liittyy itsensä etäännyttäminen ihmisarvoa ja inhimillisyyttä koskevista kysymyksistä, niiden ulkoistaminen valtiolle ja hallintakoneistolle, sekä epäinhimillistävän retoriikan käyttö ja normalisointi, “tolkullisuus” ei välttämättä ole ratkaisu nyky-yhteiskunnan keskustelukulttuurin tai muihin ongelmiin.

Jos “tolkullisuuteen” liittyy hiljainen pahan hyväksyntä, niin meidän tulisi ehkä miettiä, onko siinä mitään tolkkua ollenkaan.

11924575_10206075029127273_4346867154311220493_n

Kirjoittaja FM Maria Ruotsalainen on suorittanut maisterintutkintonsa digitaalisen kulttuurin opinnoissa. Häntä kiinnostaa kuinka teknologia ja digitaaliset alustat muuttavat  jokapäiväista kokemustamme ajasta ja paikasta, julkisesta ja yksityisestä sekä identiteetistä. Maria kirjoittaa väitöskirjaansa Jyväskylän Yliopistoon.

 

”Henki vaunuissa” – Jussi Halla-ahon ja päätoimittaja Pietilän populistisia ulostuloja

seonloppuny

Populismi liikkeenä ja retoriikkana-hankkeen tutkija Irma Hirsjärvi

Vuodesta 2006 lähtien on eri foorumeilla voinut seurata väitettä, jonka mukaan maahanmuuttajaperhe oli vaatinut ja saanut sosiaalitoimelta uudet ja kalleinta mallia olevat lastenrattaat.  Vuonna 2006 väitteen esitti julkisuudessa ensin Jussi Halla-aho Vieraskirjassaan, sitten Ilta-Sanomien silloinen vastaava päätoimittaja Antti-Pekka Pietilä kolumnissaan, ja uudelleen Jussi Halla-aho Scripta-blogissa. Juttu kiersi siitä eteenpäin aina vuoteen 2014, kunnes sosiaalijohtaja ja ammattilaiset tutkivat ja tyrmäsivät myytin laajasti valtakunnantason mediassa.

Jussi Halla-aho kirjoitti asiasta 26..2006 Vieraskirjan kommentissaan:

”–Jotain samankaltaista ajattelin kuultuani aikoja sitten, että sosiaalitoimi kustantaa somalivanhemmille uudet lastenvaunut jokaista syntyvää lasta kohti, koska vaunuvaiheessa olevan lapsen “henki” jää asumaan hänen vaunuihinsa.
Mistä tällainen uskomus ja perinne voi olla peräisin? Onko Somaliassa asuvilla somaleilla varaa ostaa joka vuosi uudet vaunut? Myydäänkö siellä vaunuja ollenkaan? Somalithan ovat sepittäneet tuon perinteen täällä ollessaan, koska he ovat huomanneet, että mitään niin hölmöä he eivät voi keksiä, etteivätkö täkäläiset tädit sitä uskoisi.–”
Halla-ahon kuvaama ‘tabu’ on jännittävä, mieleen jäävä retorinen elementti. Se herättää mielenkiinnon yliluonnollisen koukun kautta. Lisäksi vaunuihin jäävä ”henki” edustaa eksoottista ”muiden” taikauskoa. Kommentti sisältää myös tyypillisen vastakkainasettelun ”meidän sivistyneiden” ja ”muiden” kanssa: tuntevatko somalit edes lastenrattaita? Somalit ovat olleet Halla-ahon kirjoitusten vakituinen ”toinen” joilta ei kuitenkaan ole tällaista ”vaunuun jäävä lapsen henki” -kansanperinnettä ole löytynyt.

Lastenrattaat löytyvät jälleen syksyllä, nyt valtamediasta.  Silloinen päätoimittaja, Antti-Pekka Pietilä kertoo faktana Iltasanomien kolumnissaan 2.9.2006, kuinka huonosta palvelusta valittanut maahanmuuttajaperhe palautti heille tarjotut lastenrattaat liian halpoina, isä heitti annetut huonekalut pihalle huonoina, äiti vaati ja sai kupongin luksusvaateliikkeeseen ja lapsetkin olivat likaisia, aliravittuja eivätkä käyneet koulua. Lukija voi sielunsa silmin nähdä moisen kurjuuden ja epäjärjestyksen, sivistyksen puutteen ja tietämättömyyden.  Reippain retorisin siveltimenvedoin tuotettu kuvaus muistuttaa Turmiolan Tommin perheestä kertovia kuvia.

Ei voi päätellä, onko Pietilä lukenut Halla-ahon blogia. Mutta se on selvää, että tässä vaiheessa Pietilän sangen poleeminen kolumni muuttuu Jussi Halla-ahon lähteeksi valtamediassa: ”Muutama päivä sitten Ilta-Sanomat kertoi jossakin suomalaisessa pikkukaupungissa asuvasta somaliperheestä, joka ei huolinut veronmaksajain heille kustantamia lastenvaunuja, koska ne olivat käytetyt. Perheen isä oli heittänyt perheelle myönnetystä – maksuttomasta – asunnosta huonekalut mäkeen, koska nekään eivät olleet uusia. Perheen äiti sai sosiaalitoimelta maksusitoumuksen kalliiseen merkkivaateliikkeeseen, koska “perheen sosiaalinen asema yhteisössä” edellytti asianmukaista pukeutumista. ” (Scripta 7.9.2006)

Tarinaa lastenrattaista levitettiin eri forumeilla vierailevien ”anonyymien” aloituksina. Mediakohu syntyi, kun vuonna 2014 Kokoomuksen kansanedustaja Pian Kauma esitti lehtihaastattelussa väitteen totena. Syntyneen metelin myötä sosiaalivirasto teetti maanlaajuisen selvityksen asiasta- Laajasti uutisoitiin tulokset kansalaisten yhtenäisin perustein myönnettävästä sosiaalituesta, ja siitä faktasta että maahanmuuttajat jäävät heikommalle tuelle. Huhu lastenrattaista oli kumottu.

Pietilän populismilla on kuitenkin jatkoa. Pietilä sai 27.1.2016 Julkisen sanan neuvoston huomautuksen Helsingin sanomien päätoimittaja-kolumnistaan. Tehty kantelu kohdistui 10.6.2015 Helsingin Uutisissa julkaistuun päätoimittajan kolumniin ”Elämme kiristäjien armoilla”. Pietilän kolumnissa käsitteli verotuksen progressiivisuutta, ja siinä hän väitti parhaiten ansaitsevan 10 % maksavan 70 % veroista. Kantelijan mukaan Pietilä teki virheen sanoessaan että ”parempituloisten verojen kiristämistä haluavien populistien puheet perustuvat tietämättömyyteen”. Pietilä ei ollut suostunut korjaamaan väitettään julkisesti, vaikka virhe ja sen lähde osoitettiin. Julkisen sanan neuvoston päätös mm. että ”kolumnisti esittää poikkeuksellisen radikaalin väitteen, mutta ei kerro millään tavalla lukijoilleen sen lähdettä eikä myöskään perustele sitä.”  (Langettava 5884/SL/15). Populismista syyttänyt sai siis moitteet populismista.

Jussi Halla-ahon Vieraskirjan ja Scriptan kaltaisissa julkaisuissa populistinen retoriikka on jopa oletusarvo. Voisiko kuitenkin esimerkiksi Helsingin Sanomilta tai Keskisuomalaisen kaupunkilehtikonserniin kuuluvalta Tamperelaiselta odottaa kykyä havaita ja purkaa populistista agendaa sen omien kirjoittajien ulostuloissa. Antti-Pekka Pietilälle puhetapa näyttää olevan tapa. Kaupunkilehti Tamperelaisessa 2.2.2016 hän toteaa mm. seuraavaa: ”Suomi kohtelee tolkullista väkeään tavalla, jonka useat kansanedustajat leimaavat pakolaisten osalta ihmisoikeuksien rikkomiseksi. Turvapaikanhakijoille pitäisi jakaa sosiaaliturvaa avokätisemmin kuin kantaväestölle?”

Pietilä siis esittää kolumnissaan perustelematta ja vailla esimerkkejä väitteen, jonka mukaan a) jotkut kansanedustajat pitävät rikoksena b) jotakin kantaväestöön suuntautuvaa kohtelua ja että c) jonkun mielestä olisi oikein jakaa sosiaaliturvaa avokätisemmin turvapaikanhakijoille kuin kantaväestölle.

Populistista vastakkainasettelun luomista?  Näin voinee sanoa.

KIrma Hirsjärvi on kirjallisuuden maisteri ja nykykulttuurin tutkimuksen tohtori. Hänen tieteiskirjallisuuden faniutta koskeva väitöskirjansa käsitteli teksteihin kiinnittymisiä ja
merkityksenmuodostumista, verkostoitumista ja organisoitumisen prosesseja sekä professionaalistumista fandomissa. Hän on työskennellyt mm. Suomen Akatemian projektissa Youth Media participation, opettanut luovaa kirjoittamista ja on yksi Suomen tieteis- ja fantasiatutkimuksen seuran perustajista.

 

 

 

Metaforat ja “ydin” Timo Soinin plokissa

SONY DSC

Timo Soini Porin raviradalla.

Metaforilla myydään tietynlaista maailmankuvaa. Timo Soinin kielessä huomio kiinnittyy runsaisiin metaforiin. Metafora voidaan yleisesti määritellä vertaukseen  perustuvaksi lausekuvioksi, jossa sanaa tai lausetta käytetään kuvaamaan toista, kuin mitä se tavanomaisesti kuvaa. Huomiota on kiinnitetty tapaan, jolla metaforat ohjaavat ajatteluamme. Metaforilla myydään tietynlaista maailmankuvaa. Esimerkkinä tästä voidaan mainita Pekka Himanen ja hänen käyttämänsä sana “kohtaamisyhteiskunta” tahi pakolaisista tai maahanmuuttajista puhuttaessa luonnonkatastrofisanat kuten “tulva” tai “aalto”. Viimeisenä Juha Sipilä on käyttänyt ilmaisua “alentunut rahoituskyky” yliopistoista puhuttaessa. Tämä tuo erilaisen mielikuvan kuin vaikkapa “heikentyneet rahavarat”, mutta luontaa taustansa yritysmaailmasta.

   EU jätti, otti ja petti

Timo Soini puhuu EU:sta erityisin vertauksin. Kun se “otti, jätti, petti”, kyse on ikäänkuin avioliitosta ja petollisesta puolisosta, joka purki sopimuksen. Soini puhuu myös Eurostoliitosta ja siitä, että “EU on minulle sellainen ilon ja riemun lähde kuin Neuvostoliitto konsanaan.” Kun “EU sortuu kuin Baabelin torni”, verrataan sitä Raamattuun. Vastustajien käyttäytyminenkin voidaan linkittää Raamattuun.  “Jutalle (Jutta Urpilainen) tuli parku kuin Jerusalemissa.” Jotkut Soinin metaforista ovat niin hämäriä, että niiden alkuperäinen tarkoitus jää epäselväksi. Populistinen kielenkäyttö on tulvillaan metaforia: Jean-Marie Le Pen käytti EU:sta puhuttaessa erityisesti sairausmetaforia (mätä, paise, rutto) sekä raamatullisia metaforia.

Metaforien lisäksi Soinin blogissa keskeiseksi nousee “ytimen käsite”. Sanaa ydin on käytetty usein vuosina 2008-2016 mutta mitä se todella tarkoittaa? Mikä on kaiken ydin? Ytimellä tarkoitetaan eri asioita.

“Lapin kierros oli täydellinen menestys. Raaka työ on tarpeen. Ne , jotka                             eivät kestä leikkiä, putoavat. Ydin kestää. Tämä puolue on parhaimmillaan kansan keskuudessa ei kabineteissa. “(24.1. 2016)

Huomattavaa on että useat Soinin käyttämät adjektiivit ovat muokkautuneet lehtikieleen, erityisesti iltapäivälehtien otsikkoihin. Tällaisiä ovat esimerksi “raaka” ja “raju”, joita Soini käyttää välillä kuvaamaan itseään (raju, rosoinen) tai Perussuomalaisten asemaa. Syntyy kuva erityisen kovasta taistelusta ja jännitteisestä kentästä, jopa sodasta.

Voidaan sanoa, että populistin on oltava taitava käyttämään mielikuvia ja saamaan todellisuus näyttämään halutulta.

Lakoff, George: Metaphoras we live by. 1980.

 

Kirjoittaja VTM, FM Laura Parkkinen on jatko-opiskelija ja tutkija Jyväskylän yliopistossa. Pienenä Laura halusi karjakoksi, mutta nyt Laura tekee väitöskirjaa populismista kommunikaationa. Laura on erityisesti kiinnostunut poliittisesta retoriikasta, Ranskan nykypolitiikasta, Marine Le Penistä, nationalismista, ranskalaisesta politiikan tutkimuksesta, Chavezista ja äärioikeiston naisist

 

Leivän retoriikka suomalaisessa populismissa – Runeberg, Soini ja Saarijärven Paavo

 

NGF476513

 Eero Nikolai Jarnefelt(1863-1937), Raatajat rahanalaiset eli Kaski; 131×164 cm; Ateneumin taidemuseo. Valokuva: Hannu Aaltonen

Populistinen retoriikka käyttää tehokeinoinaan vastakohtaispareja ja kärjistyksiä, myyttejä, pathosta ja toistoa. Eräs suomalaisen poliittisen retoriikan erityispiirteistä on retoriikka leivästä, jota käytettiin esimerkiksi  1900-luvun maalaisliittolaisessa retoriikassa. Santeri Alkio puhui “leivästä” ja  1970-luvulla vennamolaisuus käytti leivän retoriikkaa.  Vennamo puhui vuonna 1970 eduskunnassa usein leivästä.  Juhani Myllyn mukaan Vennamo hyödytti Keskustan nimenmuutoksen myötä puolueen modernisointia ja kaupunkeihin tuloa, sen vanhakantainen retoriikka ja alkiolainen “leivänraivaajamies” jäi.

Leivän retoriikka voidaan johtaa Suomen kansallisrunoilija J. L. Runebergin runoon Saarijärven Paavo (Bonden Paavo), joka “pisti leipään puolet petäjäistä, kun leivän vei halla”. Paavon kilvoitteluun hallaisella maalla sisältyy eräänlainen suomalaisuuden tosiolevaisuus: sitkeys, periksiantamattomuus, nöyryys, työteliäisyys ja hurskaus.

“Pantiin leipään puolet petäjäistä, Kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo,  lampaat myi ja siement’ osti, kylvi, saapui kevät, nietos tuli mailta. Mutt’ ei orahia vesi vienyt; Suvi saapui, raekuuro kulki,  kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;  Saapui syksy, kaikki ryösti halla. Vaimo totesi: “Paavo parka, kovan onnen lapsi,  Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs: Raskas kuolo, elo raskahampi.”  Paavo ei anna periksi: “Vaikka kokee, eipä hylkää Herra. Pane kaksin verroin petäjäistä. Kaksin kerroin laitan lannan maalle. Mutta tulon toivon taivahasta.”

Päivityksessään 24.1. 2016 plokissaan Soini kuvailee Perussuomalaisia. “Perussuomalaiset eivät ole pehmeän leivän syöjien puolue”.

“Perussuomalaiset eivät ole pehmeän leivän syöjien puolue. Kun on nollasta on aloitettu, tietää mitä on vastatuuli. Se ei meitä kaada vaan juuremme menevät entistä syvemmälle.”

Soini vetoaa Perussuomalaisten tarinaan “kun on nollasta aloitettu, tietää mitä on vastatuuli”. Lisäksi hän kirjoittaa, että “ei meitä kaada” vaan juuremme menevät “entistä syvemmälle.” Eli PS on eräänlainen moderni versio Paavosta, joka kilvoittelee hallan kanssa.

Saarijärven Paavoa on kritisoitu siitä, että hän ei ottanut aktiivisesti elämäänsä omaan käsiinsä vaan jäi odottamaan armoa. Runebergin Paavon syntyyn vaikutti toinen Paavo, Paavo Ruotsalainen ja herännäisyys. Herännäisyyttä käytettiin apuna muodostettaessa laajempaa myyttiä suomalaisuudesta. Ihmisen osa oli raataa ja kärsiä, mutta toisaalla koitti jumalallinen armo. Paavoa on pidetty jonkinlaisena suomalaisuuden arkkityyppinä, sitkeänä, mutta hurskaana, jonka kilvoittelu sai lähes jumalallisen hohdon.

Kun perussuomalaiset “eivät ole pehmeän leivän syöjien puolue”, se sisältää lähes paatoksellisen kansallishurmoksen. Toisaalla ovat ne “toiset” “pehmeän leivän syöjät”. Soini toistelee myös sellaisia adjektiiveja kuin “raaka” ja “kivinen”. Verbin “taistella” rinnalla on myös “uskoa”.

Lähteet:

Runeberg J.L : Saarijärven Paavo.

Mylly, Juhani: Kansallinen projekti – historiankirjoitus ja politiikka autonomisessa Suomessa. Turun yliopisto. 2002.


Kirjoittaja VTM, FM Laura Parkkinen on jatko-opiskelija ja tutkija Jyväskylän yliopistossa. Pienenä Laura halusi karjakoksi, mutta nyt Laura tekee väitöskirjaa populismista kommunikaationa. Laura on erityisesti kiinnostunut poliittisesta retoriikasta, Ranskan nykypolitiikasta, Marine Le Penistä, nationalismista, ranskalaisesta politiikan tutkimuksesta, Chavezista ja äärioikeiston naisista

 

 

Kipa, antisemitismin nousu ja Ranskan tasavallan kriisi

Bebelüplatz-Ytzak-undKipa

Kuvassa kahdella miehellä kipa. Kuva ei liity Marseillen puukotukseen.

Poliittinen radikalisaatio ja ääriliikkeet lisäävät antisemitismiä. Ranskassa keskustellaan tammikuussa 2016 rasistisista rikoksista ja mm. siitä, onko juutalaisten kipan käyttö turvallista ja miten taltuttaa antisemitismi.

Yusuf on 16 vuotta ja Ranskan turvallisuuspoliisi seuraa häntä. Hän on asunut viisi vuotta Ranskassa ja hänen vanhempansa ovat poliittisia pakolaisia Turkista. Yusuf on esimerkki radikaalisaatiosta, jolla ei ole tekemistä islamin kanssa. Hän kuuntelee älypuhelimestaan ISISin kalifin Al-Baghdadin puheita, mutta ei ole käynyt liioin moskeijassa, imaamin puheilla tai Syyriassa.

Marseille, 11.1 2016. Yusuf huomaa miehen, jolla on kipa, ja ottaa puukon esiin. Mies, juutalaisen koulun opettaja, suojautuu tooralla. Ohikulkijat rientävät väliin ja mies haavoittuu vain vähän. Tapaus on yksi niistä, jotka huolestuttavat Ranskaa ja erityisesti sen juutalaisyhteisöä. Se on myös herättänyt vilkkaan keskustelun radikaalisaatiosta, kipan käytöstä ja turvallisuudesta.

Kipan käyttö kiellettävä?

Dilcra (La Délégation interministérielle à la lutte contre le racisme et antisémitisme) julkaisi tilaston vuoden 2015 rasistisista rikoksista juutalaisia, tummaihoisia ja maghrebialaisia kohtaan. Ne ovat nousseet vuoden aikana radikaalisti. Kaikista rasistisista rikoksista (434) juutalaisia kohtaan tehtyjä on 207. Tähän lukuun kuuluu 4 kuolemantapausta ampumisissa tammikuussa 2015 Hyper Cacherissa.

Marseillen juutalaisyhteisön puhemies Zvi Ammar totesi New York Timesissa puukotustapauksen jälkeen, että Marseillen juutalaisten olisi vältettävä kipan käyttöä ja “odotettava parempia aikoja”. Kipan käytöllä on pitkä historia. Syy sen käyttöön on Talmudin määräys peittää pää rukouksen aikana. Synagogissa ja juutalaisella hautausmaalla miehet käyttävät kipaa. Se on kepeä takaraivon peittävä pyöreä päähine. Siitä on tullut myös symboli, joka osoittaa, että kantaja toteuttaa juutalaisia velvollisuuksia. Päähine on vaihdellut mm. sääolosuhteiden ja muodin mukaan. Schreitmel on nimeltään turkishattu, jota on tehnyt tunnetuksi mm. rabbi Jacob. Päähine on ollut myös ulkoinen symboli. Keski-ajalla Strassbourgissa juutalaiset miehet joutuivat käyttämään groteskia hattua ja jättämään kaupungin kun katedraalin kellot soivat tiettyyn aikaan.

Ranskassa uskonnollisia symboleita kuten huntua, kipaa tai katolista ristiä ei saa käyttää julkisissa kouluissa tai julkisissa viroissa. Kipa ei ole poikkeus tästä.

Oire tasavallan kriisistä

Tammikuussa julkaistun Victor ja Salomon Malkan kirjan “Le grand Déssarroi. Enquête sur le juifs en France” mukaan antisemitismi on vain yksi oire Ranskan tasavallan kriisistä. Ranskan juutalaisia on muuttanut Israeliin tilastojen mukaan 2000 vuonna 2012 ja 7000 vuonna 2014. Vuonna 2015 luku on nousussa.

Tilanne heijastelee koko Eurooppaa, Belgiassa ja Hollannissa samankaltaiset syyt ovat ajaneet muuttoon. Äärioikeisto nousee kaikkialla ja eräs syntipukki ovat juutalaiset. Ranskassa kuitenkin on herätty siihen, että jotain erityistä on tehtävä. Juutalaiset ovat korvaamattomia tasavallalle ja sen historialle, totesi sisäministeri Manuel Valls. Miten kipaan tulisi suhtautua? Jos jäädään Zvi Ammarin mukaan “odottamaan parempia aikoja”, koska ne tulevat?

Lähteet:

Malka Salomon ja Victor : Le Grand Désarroi. Enquête sur le juifs en France. Albin Michel.

 

Kirjoittaja VTM, FM Laura Parkkinen on jatko-opiskelija ja tutkija Jyväskylän yliopistossa. Pienenä Laura halusi karjakoksi, mutta nyt Laura tekee väitöskirjaa populismista kommunikaationa. Laura on erityisesti kiinnostunut poliittisesta retoriikasta, Ranskan nykypolitiikasta, Marine Le Penistä, nationalismista, ranskalaisesta politiikan tutkimuksesta, Chavezista ja äärioikeiston naisista

Burka ja kansallinen identiteetti

Niqab_nikab..jpgMetro Anvers, Pariisi tammikuussa 2016. Kolme burkaan pukeutunutta naista kiiruhtaa Pohjois-Pariisiin menevään bussiin.

Keskustelu burkasta on kiihtynyt  nationalismin nousun myötä koko Euroopassa. Vaikka Ranska kielsi lailla burkan (mm. turvallisuuteen nojaten sakkorangaistus) näkee esimerkiksi Pariisin tietyillä alueilla burkaan pukeutuneita naisia. Osa burkan käyttäjistä on käännynnäisiä, jotka puolustelevat valintaansa.

Ranskassa parlamentti kielsi burkan lailla, joka astui voimaan 2011. Samoin teki Belgia. Ranskassa keskustelu burkasta oli hienosyinen ja arka, sillä se käsittelee yhä eurooppalaisia arvoja, islamin stigmatisointia, tasavaltalaisia periaatteita ja ranskalaista identiteettiä. Se on haasteellinen myös siksi, että islam kunnioittaa perinteisesti yksilön valintoja auktoriteettien sijaan.

Ranskassa vuonna 2004 voimaan tullut laki uskonnollisten symbolien, kuten huivin ja juutalaisen kipan kieltämisestä julkisilla paikoilla, kouluissa ja pankeissa on mielletty vuonna 1905 säädetyn laïcité-periaatteen mukaiseksi. Sen mukaan valtio ja uskonto on eroteltu toisistaan lailla, eikä valtio tunnusta mitään uskontoa Keskustelu uskonnollista tunnuksista ei lopu koskaan, aina tulee uusia variaatioita. Lehdet ilakoivat, että seuraavaksi keskustellaan muslimien parroista.

Niqab on traditio, ei osa islamia

Ranskalaisen islamin asiantuntijan Olivier Royn mukaan burka on parikymmentä vuotta vanha ilmiö, jonka juuret ovat salafismissa, Persianlahden maissa ja Pakistanissa. Koraanissa burkaa ei mainita, eikä muidenkaan huntujen käytöstä anneta yksiselitteisiä ohjeita, vaikka huntu mainitaan muutamassa suurassa. Aavikolla naiset ovat verhonneet itsensä vuosisatoja, ja esimerkiksi Pohjois-Afrikan juutalaisnaiset ovat pukeutuneet huntuun.

Burkasta käytetään ranskaksi nimeä voile intégral eli kokohuntu. Burkaa käyttäva nainen on verhottu päästä varpaisiin. Silmiä peittää verkkokangas ja käsiä hansikkaat. Burkaa yleisempi niqab on huntu, joka jättää silmien ympäristön avoimeksi.

Keitä ovat hunnutetut naiset? 

Ranskassa lasketaan olevan noin 2000 naista, jotka pukeutuvat burkaan. Nämä naiset ovat sosiologi Farhad Khosrokhavarin mukaan useimmiten alkuperältään ranskalaisia nuoria naisia, jotka ovat kääntyneet islamiin. Haastatteluissa naiset korostavat omaa valintaansa. Burka on tietoinen valinta, joka tuo kantajansa lähemmäksi Allahia, kertoo eräs katolisesta muslimiksi kääntynyt nainen Le Monden haastattelussa. Nainen vaalennuttaa hiuksensa säännöllisesti ja lukee Koraanin ohella naistenlehtiä.

Marraskuun terrorismi-iskut 2015  ovat lisänneet uskonnollisia symboleita kantaviin kohdistuvia viharikoksia esimerkiksi juuri Ranskassa. Muslimien huivia kantavia on käännytetty pois esimerkiksi vaateliikeketjuista. Jotkut islamilaisten järjestöjen edustajat penäävät parempaa tiedotusta – niqab ja burka sekoitetaan usein.

Lähteet:

The places in the world that have a burqa ban

 

 

Kirjoittaja VTM, FM Laura Parkkinen on jatko-opiskelija ja tutkija Jyväskylän yliopistossa. Pienenä Laura halusi karjakoksi, mutta nyt Laura tekee väitöskirjaa populismista kommunikaationa. Laura on erityisesti kiinnostunut poliittisesta retoriikasta, Ranskan nykypolitiikasta, Marine Le Penistä, nationalismista, ranskalaisesta politiikan tutkimuksesta, Chavezista ja äärioikeiston naisista

 

 

 

 

 

 

Made in France – lähiöt, etninen identiteetti ja kolme Ranskaa

 

“On est en guerre. Et dans toute guerre, il y a des victimes civiles.” (Olemme sodassa ja kuten kaikissa sodissa, on myös siviiliuhreja.) Näin sanottiin filmin ”Made in France”, ennakkotrailerilla. http://variety.com/2015/film/news/paris-attack-french-terrorist-thriller-made-in-france-1201640322/# Filmin esittäminen on toistaiseksi evätty.

Keskiviikkona 18.11 oli tarkoitus tulla ensi-iltaan elokuva Made in France, joka kertoo Ranskan lähiöistä ja niiden jihadismista. Filmi oli kertaalleen evätty tammikuun tapahtumien takia. Filmi kertoo journalistista, joka soluttautuu peitetarinalla jihadistiseen soluun. Sen mainokset revittiin nopeasti metrotunneleista ja busseista. Filmin mainosnauha on yhä netissä. Uutta aikaa ei ole annettu.

Miten Ranskan lähiöt näyttäytyvät vuoden 2005 mellakoiden jälkeen? Onko sellaista kuin kansallinen identiteetti? Miten Front National valmistautuu aluevaaleihin?

made in france

Välimeri ja La France mixte

”Mais je suis mediterranien”, Algeriassa syntynyt mutta Ranskassa kasvanut insinööriystäväni S sanoo. Hän ei identifioi itseään millään tavalla Pohjois-Afrikkaan, vaan Italiaan ja Espanjaan. Myös Ranskassa asuvat tunisialaiset ystäväni puhuvat olevansa ”Välimeren ihmisiä”.

Sellaisia, jotka pitävät seurasta, viinistä, yhteisöllisyydestä ja pitkään syömisestä. Kukaan ei välittömästi totea ”je suis pied noir” ”musulman laic” tai jopa ”francais”. Ranskassa on jälleen kerran Bataclanin iskujen jälkeen puhuttu kansallisesta identiteetistä, etnisestä diversiteetistä, lähiöistä ja sopeutumisesta. Bataclan on myös avannut näkökulman Ranskan selvittämättömään menneisyyteen, Algerian sotaan ja pinnan alla kyteviin Lähi-idän ongelmiin sekä Ranskan ulkopolitiikkaan.

Diversiteettiä vastaan

Perjantaiset Bataclanin iskut 13.11 oli suunnattu 10 ja 11. kaupunginosaan, joissa on värikäs etninen asujaimisto. Viimeisten tietojen mukaan yksi isku oli aiottu myös 18. kaupunginosaan, jossa ovat Montmartre ja Goutte D´Or. Goutte D´Or on eläväinen afrikkalaiskaupunginosa, jonka toreilla päivittäin afrikkalaisittain pukeutuvat naiset ostavat kamerunilaisia juureksia ja pelottavan näköisiä kaloja. Miehet ovat jääneet ulos juttelemaan polttamaan vahvaa tupakkaa ja aikakäsitys on sellainen, leppoisa. Venyvä.

Asuin 18.kaupunginosan kaupungintalon mairien lähellä ja seurasin kesällä, kun morsiamet saattueineen pyrähtivät sieltä kuin eksoottiset, värikkäät perhoset. Heitä seurasivat huutolaulavat, kimeitä ääniä päästävät naiset, jotka kurottelivat hennattuja käsivarsiaan.

Ranskalainen sosiologi Pierre-André Taguieff erottelee äskettäin ilmestyneessä kirjassaan ”Une France antijuive” (2015) kolme erilaista Ranskaa. 1) La France urbaine des élites mondialisées (Eliittien Ranska) 2) La France pheriphérique (Periferinen Ranska) 3) La France des banlieus « Les quartiers populaires » (Lähiöiden Ranska). Luokittelu on karkeahko, mutta se tuo hyvin esiin, sen että Ranska ei ole lopulta ole kovin yhtenäinen. Taguieffin kirja analysoi ennen kaikkea juutalaisvihaa, antisemitismiä ja sen historiaa Ranskassa. Lokakuussa kirjan ilmestyessä 2015 Taguieff totesi antisemitismin olevan yhä nousussa, useiden ranskalaisten juutalaisperheiden muuttavan Pohjois-Amerikkaan tai Israeliin. Bataclanin iskulla on silläkin kytkökset Lähi-idän kriisiin. Bataclanin teatterin omistaja oli juutalaistaustainen.

Paris_-_Traffic_and_an_old_Muslim_beggar_-_2755

Ei yksi vaan monta ranskaa.

Kuva: © Jorge Royan / http://www.royan.com.ar / CC-BY-SA-3.0

Isiksen propaganda ja fille fofolle

”Hän oli kiinnostunut vain puhelimestaan ja internetistä”, kertoo St. Denisissä kuolleen naisen, Hasna Aitboulachenin veli. Nainen ”joka eli milloin missäkin, käytti huumeita, joi alkoholia ja jolla oli huono maine” radikalisoitui puolisen vuotta ennen iskuja. Sitä ennen hän ei ollut edes avannut Koraania. Hasnan kohtalo herättää kysymyksen, mikä on naisten rooli Isiksen propagandassa? Miten maallistunut party girl unelmoi elämästä Isis- taistelijan puolisona? Jälleen kerran Ranskassa keskustellaan siitä, mitä tulisi tehdä.

Mitä tehdä Taguieffin luokittelemalle kolmelle Ranskalle? Se, että Nicolas Sarkozy avasi lähiöiden nuorille kiintiön ja ovet SciencePo-korkeakouluun oli vain kosmetiikkaa. Samalla ympäri Ranskaa on listattu useita pieniä islamvastaisia tekoja ja juutalaisen rabbin kimppuun oli hyökätty Marseillessa. Tulisiko radikaalisaarnaajien moskeijat sulkea ja radikaali saarnaajat karkottaa maasta? Entä mitä tehdä perheille, joiden lapset ovat radikalisoituneet? Tulisiko heidän saada psykologista apua? Isät, jotka ovat kertoneet etsineensä poikia Syyriasta, ovat antaneet haastatteluja pitkin vuotta. Millainen on islamyhteisön tulevaisuus, mutta ennen kaikkea myös muiden etnisten yhteisöjen, kuten juutalaisten?

Äärioikeisto Benetton-yhteiskuntaa vastaan

Nyt ennen aluevaaleja Marine Le Penin kommunikaatiotiimi lisää jatkuvasti twiittejä ja linkkejä uutisiin, jotka yhdistävät pakolaisuuden ja terrorismin. ”Me varoitimme!” Marine Le Penin slogan on ollut ”Emme halua Benetton-Ranskaa”. Äärioikeiston teemoina ovat ”la securité” (turvallisuus) ja ” le terrorisme” (terrorismi).

Vaateketju Benetton on käyttänyt vuosia etnistä markkinointia ja eritaustaisia malleja mainonnassaan. Samaan pyrki meikkijätti L´Oreal. Erilaiset etnistaustaiset naiset mainostivat huulipunia ja meikkivoiteita yhtenäisyyden ja diversiteetin nimessä. Bataclanin isku oli juuri vasten Benetton-Ranskaa.

Made in France

Keskiviikkona 18.11 oli tarkoitus tulla ensi-iltaan elokuva Made in France, joka kertoo lähiöistä ja niiden jihadismista. Sen esittäminen evätiin kertalleen Charlie Hebdon tapahtumien takia tammikuussa. Sen mainokset revittiin metrotunneleista. Filmin mainosnauhalla sanotaan « On est en guerre. Et dans toute guerre, il y a des victimes civiles. » (Ollaan sodassa. Ja kuten kaikissa sodissa, on siviiliuhreja.) Filmi on peruutettu eikä uutta tulemista ole ilmoitettu.

Taguieff, Pierre-André: Une France antijuive. Regards sur la nouvelle configuration judéophobes.

Kirjoittaja VTM, FM Laura Parkkinen on jatko-opiskelija ja tutkija Jyväskylän yliopistossa. Pienenä Laura halusi karjakoksi, mutta nyt Laura tekee väitöskirjaa populismista kommunikaationa. Laura on erityisesti kiinnostunut poliittisesta retoriikasta, Ranskan nykypolitiikasta, Marine Le Penistä, nationalismista, ranskalaisesta politiikan tutkimuksesta, Chavezista ja äärioikeiston naisista

 

Pariisin iskut – mitä tapahtuu Euroopassa?

Marraskuussa 2014 satoi mustaa vettä. Tulin Pariisiin samaan aikaan kuin Beujolais Nouveau. Vuokraemäntä oli ladannut keittiönsä täyteen elämänkaarensa eri vaiheessa olevia elintarvikkeita ja laitoin nenän sormella kiinni kun ohitin keittiön.

Konferenssiin oli jokunen päivää aikaa ja päätin kävellä ulkona. Ummehtuneisiin sisätiloihin jääminen ei vaikuttanut hyvältä idealta. Kävelin Gare de Nordin ohi ja yhtäkkiä olin alueella, jota en niin tuntenut. Riisisäkkejä kantavia miehiä sandaaleissa, Tuhannen ja yhden yön sadun paljettisia iltapukuja kaikissa sateenkaaren väreissä. Poikkesin ostamaan mehua madagaskarilaiseen kauppaan, jonka edessä oli dvd-kasetteja, turkiksi dubattuja Sissi-elokuvia ja intialaista pornoa.

Metro Stalingrad. Ihmisiä nukkui teltoissa ja osa oli lastannut irtaimistonsa kadulle. Kaunis nainen hijabissa ojensi minulle lapun, jossa luki ”Solidarité pour les syriens”. Minulla oli mukana kannettava, koska tarkoitus oli viimeistellä huomista esitelmää. Palelsi ja menin kahvilaan, jonka ovella oli mies, jolla oli pistävä katse ja jaloissa sandaalit. ”Ei täällä, älkää avatko nettiä, Madame”. Siten hän jatkoi ”Tämä ei ole teille. Sellaisille, jotka lukevat marieclairea”. Se la France douce oli jäänyt Seinen vasemmalle rannalle.

Charlie Hebdo 

Tammikuussa 2015 raportoitiin terrori-iskuista Charlie Hebdon tiloissa. Les bobos bohémes, jotka nauroivat ironisesti kaikelle ja tärkeä arvo, sananvapaus oli uhattuna. Marraskuun 13 2015 ja perjantai oli mustaakin mustempi. Pariisissa pommi-iskut eivätkä itsemurhat hyppäämällä lähijunan raiteille ole tavattomia. Kun olin ensimmäistä kertaa Pariisissa Erasmuksena, mummini lähetti kortteja, jossa oli kissanpennun kuva ja teksti ”Muista olla varovainen”.

Läheisin kosketus terrorismiin oli se, kun Port Royalin asemalla oli kuollut marokkolainen, joka oli ”ami d´un ami” satunnaiselle opiskelijalle, joka istui pöytääni kun söin mautonta broileria Cite Universitairen ruokalassa. Tuolloin pommi-iskun takana vuonna 1996 oli Algerian vapautusrintama. Maraisissa on siellä täällä muistolaattoja. Israelin konfliktien aikana juutalaisiin ravintoloihin ja kauppoihin tehtiin iskuja.

Ca va La France? 

Mitä terroristi-iskut merkitsevät Euroopalle ja Ranskalle? Ensinnäkin usea poliitikko, erityisesti äärioikeistolainen, käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa. Aluevaaleihin valmistautuva Marine Le Penin kommunikaatiotiimi suoltaa informaatiota nettiin. ”Katsokaa, me varoitimme! Sulkekaa rajat! ”Hän käyttää todistusaineistona Syyrian passia, joka löytyi läheltä iskupaikkaa.

Marine Le Pen on yhtä aikaa raivoissaan, toisaalta hän haluaa suojella kansalaisia. Marseljeesin sotaisia sanoja lauletaan militanttien keskuudessa ja ne ovat saaneet uuden merkityksen. ”Vihollinen on keskuudessamme/Epäpuhdas veri.” Presidentti Francois Hollande puhuu sodasta (la guerre) ja hänen retoriikkaansa on verrattu George W. Bushiin syyskuun 2001 iskujen jälkeen.

Se yhtenäisyys, josta puhuttiin Charlie Hebdon aikaan, sitä ei ole. Lehdet suoltavat spesiaalinumeroita, mutta silti islam ja ISIS sekoitetaan toisiinsa. Keskiviikkona uutisoitiin, että suur-Pariisin Zarasta oli heitetty ulos hijabiin sonnustautunut nuori nainen. Toulousessa oli hyökätty raskaana olevan musliminaisen päälle, joka oli hakenut lapsia koulusta.

On taas marraskuu ja sataa mustaa vettä. Facebookissa ystäväni jakaa viestiä. ”Beujolais va arriver! On va pour la terasse! Allez!” Marraskuun 2015 hastag on #jesuisenterasse – tarkoittaa sitä, että elämä jatkuu ja pelolle ei saa antaa valtaa.

Kirjoittaja VTM, FM Laura Parkkinen on jatko-opiskelija ja tutkija Jyväskylän yliopistossa. Pienenä Laura halusi karjakoksi, mutta nyt Laura tekee väitöskirjaa populismista kommunikaationa. Laura on erityisesti kiinnostunut poliittisesta retoriikasta, Ranskan nykypolitiikasta, Marine Le Penistä, nationalismista, ranskalaisesta politiikan tutkimuksesta, Chavezista ja äärioikeiston naisista.

Michelle, Dilma, Christina ja Tarja – feminiininen ethos ja populismi

”Michelle sinuttelee tässä televisiokeskustelussa toimittajaa ja toisinpäin. Tu-toy-er”, sanoo chileläinen tohtori painokkaasti ja näyttää powerpointilta avainsanoja. Hän on tehnyt väitöskirjansa televisio-debateista ja niiden kielestä. Michelle on Michelle Bachelet, Chilen presidentti.

Adalin (Association discourse d´Amerique Latine) järjestämä seminaari ” Être Leader en Amerique(s) et en Europe ” Pariisissa CNRS:ssa 2014 oli kiinnostava luotaus johtajuuteen ja esimerkiksi siihen, mitä populismi el populismo, merkitsee Latinalaisessa Amerikassa.

Seminaarissa käsiteltiin johtajuutta persoonalisaation keinoin. Tämä tuli esille substantiiveissä:  berlusconismi », « chavismi » tai « lulisme » tai « Merkozy », « Merkollande” (Merkel + Hollande), joita viljellään erityisesti Ranskassa tiheään. Gaullismi, sarkosmi sekä poujadismi ilmentävät tietynlaista johtajuutta ja ajoittuvat Ranskan historiaan. Esimerkiksi sillä että Nicolas Sarkozy käytti sanaa ”kärsimys” usein puheessaan on seuraus, että häntä on nimitetty Ranskan kaikkein ”kärsivämmäksi presidentiksi”.

El populismo

Eurooppalaisessa tutkimuksessa populismi voidaan määritellä ideologiaksi, -ismiksi tai retoriseksi tyyliksi. Latinalaisessa Amerikassa ja sen historiassa populismi, el populismo, merkitsee ennen kaikkea johtamistyyliä ja retoriikkaa. Latinalaisessa Amerikassa populismiin ei liity rasismi. Latinalaisessa Amerikassa tehdään hyvin paljon diskurssianalyyseja tai retorisia analyysejä johtajien, populistien puheista. Useiden tutkijoiden analyysit käsittelivät televisio-ohjelmia. Metodina on usein ranskalainen diskurssianalyysi.

Useimmat tutkijat olivat muuttaneet Eurooppaan, erityisesti Ranskaan, esimerkiksi Pinochetin Chilen sotilasjuntan aikana perheineen 1973- 1990. He olivat tekemässä tai tehneet tohtorintutkintonsa esimerkiksi Lulan puheista ja imagosta, käsitteestä ”El pueblo” ”kansa”, tai Hugo Chavezin televisioesiintymisistä omassa ohjelmassa ”Hola presidente!”. Ohjelmaan ”Hola Presidente!” sai soittaa ja esittää kysymyksiä. Chavez piti johtajuutta yllä myös sunnuntaikävelyillään, jossa hän paiskoi kansalaisten kättä ja totesi ”Ja mitäpä sinulle kuuluu, neekeri?”

“Dilma Rousseff and Hugo Chavez 2011” by Agência Brasil/ABr – Agência Brasil. Licensed under CC BY 3.0 br via Wikimedia Commons https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Dilma_Rousseff_and_Hugo_Chavez_2011.jpg#/media/File:Dilma_Rousseff_and_Hugo_Chavez_2011.jpg

Feminiininen eetos ja naispresidentit

Dilma Rousseff, Christine de Kirchner ja Michelle Bachelet ovat naispresidenttejä, joista puhutaan luontevasti etunimillä. Heidän tarinansa ovat nostaneet heidät ”rääsyistä rikkauksiin”, tosin siten, että ns. kurjuutta on alleviivattu. Chilen presidentti Michelle Bachelet on taloustieteen tohtori, joka oli Auguste Pinochetin hallituksen aikana vankina. Suomessa 19- 20.10 vieraileva Dilma Rousseff oli bulgarilaisimigrantin tytär, joka oli vuosia vankilassa.

Erään tohtoriopiskelijan tutkimuskysymys oli, miten feminiininen ethos näkyy heidän puheissaan? Tuottavatko he uutta johtajuutta? Onko oikein puhua naisista Rautarouvina Margaret Thatcherin tapaan? Millaisia adjektiiveja käytetään lehtikielessä Dilmasta puhuttaessa? (Vastauksena oli että sellaisia kuin kilpailuhenkinen, taisteleva, vahva, rautainen.)

Chileläisen tohtorin Pablo Segovia Lacosten mukaan Michelle Bacheletin käyttämä toimittajan sinuttelu oli ennenkuulumatonta konservatiivisessa Chilessä. ”Hän osoittaa sillä olevansa osa kansaa”, hän totesi. Ranskassa sinuttelun toi poliittiseen puheeseen Nicolas Sarkozy. Myös Front Nationalen Marine Le Penille on luontevaa sinutella esimerkiksi toimittajia. Tällä tuotetaan ennen kaikkea läheisyyttä, joka on tyypillistä poliittiselle tai populistiselle johtajuudelle.

Eräs Segovia Lacosten kysymys jää leijumaan ilmaan, kun kerron, että Suomessa oli naispresidentti 2000-luvulla. ”Onko hänestä tehty diskurssianalyysejä? Mitä sanoja hän käytti? Millainen on hänen feminiininen eetoksensa? Tuottiko hän puheillaan uuden tyyppistä poliittista johtajuutta?

Kirjoittaja VTM, FM Laura Parkkinen on jatko-opiskelija ja tutkija Jyväskylän yliopistossa. Pienenä Laura halusi karjakoksi, mutta nyt Laura tekee väitöskirjaa populismista kommunikaationa. Laura on erityisesti kiinnostunut poliittisesta retoriikasta, Ranskan nykypolitiikasta, Marine Le Penistä, nationalismista, ranskalaisesta politiikan tutkimuksesta, Chavezista ja äärioikeiston naisista.

Joe the Plumber ja Rekasen Hannu Iivisniemestä – the universal metaphora of common man

Ylen Ykkösaamussa 10.10. 2015 Timo Soini lähetti terveisiä kaverilleen Rekasen Hannulle, putkimiehelle Myöhemmin Ilta-Sanomat löysi Hannu Rekasen, joka oli 60-vuotias, yksityisyrittäjä ja yksinhuoltaja Espoon Iivisniemestä. Lehtikuvasta katsoo hymytön mies, jonka silmälasit on nostettu nenälle. Rehellisen työtätekevän miehen perikuva, jonka leivästä verottaja vie osan.

Kielessään Soini käyttää paljon kielen lähentämisen ja kohdentamisen keinoja. Plokissa Mäntsälän Shellillä tavataan Viljasen Make, hyvä kaveri. Hesburgerin jonossa isketään tarinaa. Turun Eduskuntatutkimuksen keskukseen hän on lähettänyt arvostavia terveisiä, ”kyllä pätevä kaveri itsensä tuntee”. Putkimiehillä on ollut keskeinen rooli esimerkiksi Yhdysvaltain presidentinvaaleissa vuonna 2008. Miksi Rekasen Hannuun on erityisen hyvä vedota? Millainen merkitys Rekasen Hannulla on Soinin populismille? Onko hän ”common man”, jota populismi yleisesti edustaa?

Joe the Plumber

Joe&MacCainYhdysvaltojen presidentinvaaleissa republikaani John MacCain mainitsi hyvän ystävänsä ”old buddy” Joe the Plumberin, eli Samuel Joseph Wurzelbacherin. Todellisuudessa he eivät olleet ystäviä. MacCainille Joe the Plumber oli ”metafora tavallisesta miehestä”.

Joe the Plumber oli 34-vuotias putkimies tai putkimiehen apulainen Ohiosta. Hän ei itse asiassa ollut suorittanut putkimiehen tutkintoa, koska ei ollut läpäissyt sitä. http://thecaucus.blogs.nytimes.com/2008/10/16/joe-in-the-spotlight/?hp&_r=0 Hän oli läsnä televisiohaastatteluissa myös olematta läsnä. Obama mainitsi hänet 6 kertaa ja Mac Cain 16 kertaa. Joe the Plumber oli vastaisku  henkilölle, joka oli “the latte-sipping, New York Times-reading, Volvo-driving, no-gun-owning, effete, politically correct, arrogant liberal”.

Joe the Plumber oli pienyrittäjä, jonka kautta MacCain totesi “I feel you pain”. Hän oli myös yksinhuoltaja, jolla oli yksi poika. Hän totesi, ettei ”sosialismi toimi tai kommunismi toimi”. Omien sanojensa mukaan hän oli pienyrittäjä, joka ”ei ollut syntynyt hopealusikka suussa”. Joe the Plumber oli esimerkki verotuksesta. Myöhemmin hän pyrki konferenssiin republikaanien edustajana ja kirjoitti kirjan My American Dream.

Rekasen Hannu, veroukkeli ja valtion velka

Hannu Rekanen kertoi seisoneensa Nesteen valoissa ja laskeneensa valtion velkaa. (Miljöö on hyvä mainita).

– Siinä oltiin Suomenojan Nesteen valoissa ja odoteltiin, että valot vaihtuu vihreeksi. Kaveri löi velkalaskurin päälle. Oliko se nyt miljoona vai mitä, kun siihen tuli lisää sinä aikana. Kovaa tahtia velkaantuu Suomi, Rekanen kertoo.

Verotuksesta Hannu Rekanen käyttää personifikaatiota ja vetoaa veroukkeliin: ”Sitä yritettiin muutama vuosi sitten eikä siitä jäänyt sitäkään vähää kuin nyt. Veroukkeli pitää huolta, ettei sulle mitään ylimääräistä jää.” Elämäntaipaleesta hän totesi: Kyllä tässä on taaperettu ja taisteltu.

Hannu Rekanen ei ole poliittinen henkilö, mutta arvelee ”että 90% Iivisniemessä äänestää Soinin Timppaa.” Oikea luku oli vaaleissa 2015 14% . Soinimainen poljento sanaparressa sopii erityisen hyvin Rekasen suuhun ja myös Iltasanomiin.

Joe ja Rekasen Hannu – metafora tavallisesta miehestä?

Joe the Plumberista tuli kansallinen kuuluisuus. ”Olen kuin Britney Spears, jokainen haluaa kuulla päänsärystäni”, hän totesi. Entä onko yksityisyrittäjä Rekasen Hannu metafora tavallisesta suomalaisesta miehestä? Ainakin se kuvaa sen, että Soinin kosiskelemat lähikannattajat ovat pienyrittäjiä, miehiä, joista Soinin tavoin ”rosoakin löytyy”. Se myös osoittaa miten tehokasta on kielen kohdentaminen (Mäntsälän Shellillä tavattu Viljasen Make) ja miten Soini arvottaa (hyvä kaveri) ja läheistää. Verotuskeskustelu Rekasen Hannun kautta menee perille. Ennen kaikkea Rekasen Hannu lähentää Soinia amerikkalaiseen populismiin ja sen keinoihin.

Kirjoittaja VTM, FM Laura Parkkinen on jatko-opiskelija ja tutkija Jyväskylän yliopistossa. Pienenä Laura halusi karjakoksi, mutta nyt Laura tekee väitöskirjaa populismista kommunikaationa. Laura on erityisesti kiinnostunut poliittisesta retoriikasta, Ranskan nykypolitiikasta, Marine Le Penistä, nationalismista, ranskalaisesta politiikan tutkimuksesta, Chavezista ja äärioikeiston naisista.